Juhannuksesta suviseuroihin

Juhannus on juhlittu;🌳 makkarat paistettu ja juustokeitot syöty. Lapsuudessa tämä tarkoitti sitä, että juhannuksen jälkeen ajatukset kääntyivät kohti seuraavan viikon suviksia eli suviseuroja.

Olin juhannusaattoiltana Jyväskylän seurakunnan ja partiolaisten järjestämissä juhannusjuhlissa, jonne en olisi uskonut meneväni ilman siskoni kutsua. Olenhan kirkosta eronnut ja vakaumukseni on kääntynyt enemmänkin buddhalaisuuteen päin. Kuitenkin kunnioitan suomalaisiia perinteitä ja yllätyinkin positiivisesti tästä tapahtumasta.

Ohjelmassa oli perinteistä kahvittelua, makkaranpaistoa ja pihapelejä monen ikäisille. Jopa veneilyä, joka ei valitettavasti ollut tällä kertaa vammaisille sovellettua. Kuitenkin piristi katsella Tuulan ja Liljan temmellystä ja "polkuvene" ajelua. Tuntui mukavalta jutella eri-ikäisten ihmisten kanssa ja vaihtaa ajatuksia. Olla osallinen tähän tapahtumaan.

Oli myös hartaustilaisuus ja laulettiin muutamia virsiä sekä suomalaisia kansansävelmiä. Olen aina tykännyt laulaa ja se toi mieleeni muistoja lapsuuden suviseuroista. Nuoren "ei-lestadiolaisen" papin pitämä hartaus oli elämäniloinen ja toiveikas. Siitä paistoi suvaitsevaisuus ja kunnioitus elämää kohtaan, kun taas lestadiolaisten puhujien puheesta korostuu usein kuolemaan valmistautuminen, synnit ja maailman pahuus.

Olen viimeisen vuoden aikana käynyt Uskontojen Uhrien Tuki ry:n vertaistukiryhmissä. Se on ollut hyvin avartava kokemus, kun on kuullut muiden ex-lestadiolaisten ja myös muista uskonlahkoista tulleiden ihmisten kertomuksia. Suosittelen UUTry:tä lämpimästi henkilöille, jotka painiskelevat uskoon liittyvien asioiden kanssa.

Olen pitkään pohtinut, mistä minun erilaiset pelkotilat johtuvat. Ja vertaistukiryhmässä sekä siskon kanssa keskustellessa olen ymmärtänyt, että ne ovat seurausta yhteisön opeista ja metodeista syntyneistä traumoista. Erityisesti lapsuudesta muistan nämä maailmanlopun ennustukset. Miten kotona ja seuroissa puhuttiin, jopa pienten lasten kuullen. Selittämättä lapselle sen tarkemmin, ikänsä tasoisesti. Minulle näistä jäi traumat, jotka vieläkin vaikuttavat arjessa psyykkisesti. Muun muassa. ukkosen pelko, pimeän pelko, yksinäisyyden pelko, huono itsetunto ja epävarmuus elämän suunnasta.

Yhteisöstä irtauduttuani syytin pitkään itseäni kaikesta pahasta, mitä maailmalla tapahtui. Luonnon katastrofit, onnettomuudet, sodat ja ihmisen pahuus. Tuntui syylliseltä, koska olin hylännyt uskon ja jumalan.
Meidän pitäisi keskittyä tähän hetkeen ja elämään, joka on vielä edessä ennen kuolemaa. Seurapuheissa voisi nostaa enemmän esille maallisia asioita kuten, mielenterveyden hoitaminen, perhekasvatus, erilaisuus ja suvaitsevaisuus. Jättää vähemmälle ne uhkaukset kuolemasta ja maailmanlopusta ja keskittyä siihen, mitä on syntymän ja kuoleman välissä; ELÄMÄ. 

Jos yhteisö ei halua korjata näitä epäkohtia saati tunnustaa niiden olemassaoloa, ihmisen psyyke ei kestä ikuisesti. Ongelmat voidaan kuitenkin ratkaista, kunhan on halua ja viisautta kohdata ne. Ehkä omallakin kohdallani olisi käynyt toisin, jos lähipiiri ja yhteisö olisivat osanneet kohdata minut ja tukea vaikeuksissani. Yhteisöjen vaikuttajilla ja lasten parissa toimivilla pitäisi olla koulutus varhais- ja jopa aikuiskasvatuksesta.

Näin yhteenvetona, vanhoillislestadiolaisten suviseurat ovat mukava yhteisöllinen tapahtuma. Tietysti lukuunottamatta näitä epäkohtia. Suviseuroissa tuntee kuuluvansa johonkin porukkaan, mikä on ihmisten perustarpeita; kuulua johonkin, olla osa jotain suurempaa.

Suviseurat; tuo lapsuuden kesien kohokohta

Sitä päivää, kun asuntovaunu oli pakattu ja vaunu kiinnitetty autoon odotettiin koko alku kesä. Vanhemmat ja pikkusisarukset lähtivät jo alkuviikosta seurapaikalle. yleensä minä kuljin taksilla perässä jopa pitkiäkin suvismatkoja. tuntui pahalta, kun en useinkaan voinut matkustaa samassa autossa muiden kanssa ja kuunnella suvisradiota ja nauttia siitä tunnelmasta, jota suvikset synnyttivät jo kotoa lähtiessä. Minulle on jäänyt sellainen tunne, ettei isäni halunnut olla samassa autossa kanssani. tuntui kuin hän häpeäisi minua. Joskus teininä pääsin vanhempien sisarusten kyydissä ja se tuntui mukavalta. Kuin olisin ollut itse vanhempi lapsi, ja sain matkustaa muiden perheenjäsenten kanssa.

Paljon mahtuu niin hyviä, kuin huonoja muistoja suvis-matkoilta

Itse suvikset olivat lapsuudessa minulle iloinen tapahtuma. Pääsi hetkeksi pois arjen ankaruudesta. Parasta oli kun sai tavata sisarusten perheitä ja muita sukulaisia.  

Paras suvis-muisto on eräs hauska tapahtuma, jota usein muistellaan siskon kanssa puhuessamme suviseuroista. En tarkkaan muista minkä ikäisiä olimme, mutta ehkä noin 10-15 vuotiaita. Suvikset olivat päätös päivässä ja vaunu ja tavarat sekä sähköpyörätuolini oli pakattu auton kyytiin. Minun piti kuitenkin vielä ennen lähtöä käydä vessassa ja pikkusiskoni lähti minua työntämään, kun kelaminen pellolla ja hakkeella päällystetyillä poluilla oli lähes mahdotonta. sattuipa juuri keskellä ihmispaljouden se onneton sattumus. Kun kiireessä vauhdilla mentiin. Pyörätuolin eturengas vähän heitti sivuttain ja matka tyssäsi hakekasaan niin, että nuorinhan siinä mentiin. säikähdin sitä tilannetta niin, jotta en koskaan ole päässyt kiipeämään pyörätuoliin niin nopeasti kuin silloin. 🤣 Tilanne oli nolo, kun ympärillä parveili ihmisiä ja apuakin olisi saatu, ellen paniikissa ja häpeissäni olisi ponkaissut maasta niin nopeasti ylös.

Teini-iässä rippikoulun ja opiston jälkeen odotin innolla, että voin viettää aikaa sieltä saatujen ystävien kanssa, enkä ollut niin riippuvainen läheisistä. Haasteenani kuitenkin oli, kun kotiväki toisteli aina "etten koskaan tule saamaan ystäviä. Kukaan ei halua olla kanssani, koska olen vääränlainen. Vammainen ja yksinkertainen.

En osannut olla kavereiden kanssa, kun en tiennyt, mikä olisi ollut se oikea tapa. Ja hanakasti yritin olla mukana kaveriporukoissa. Ja tästä syystä ja pettymyksekseni minut harvoin otettiin mukaan kaveriporukkaan. Joitakin yksittäisiä ja kaltaisiani ystäviä kuitenkin oli joita oli mukava tavata. Vaikka ystävien ikävä käytös tuntui pahalta ja harmitti, oli itsetunnolle suuri asia, kun sai olla muidenkin kuin sukulaisten kanssa.

Suviksissa oli kyllä hyvät, mutta alkeelliset puitteet. Ne kun oli sellainen pellolle rakennettu väliaikainen kaupunki. Oli ruokaloita, myymälöitä, vessoja ja suihkuja. Esteettömyydessä ei sinänsä ollut mitään valittamista.

Vaikein kokemukseni oli aina suihkussa käynti. Vammaisena sitä on jotenkin ne paljon herkempi aisteineen. Kun tarjolla oli vain jääkylmää vettä ja se oli herkälle vammaiselle kammottava tilanne. Suihkureissut olivat aina minun ja äidin välillä pahin mahdollinen sotatilanne.

Ymmärsin kyllä äitiä siinä, että suihkussa täytyi käydä ainakin pari kertaa suvis viikonlopun aikana. Mutta sitä ei vaan osannut lapsena sanoa, kuinka traumaattinen kokemus se kylmä suihku oli henkisesti mielelle ja fyysisesti keholle. Mitä kipuja ja muita tuntemuksia se aiheutti herkälle lapselle.

Tästä syystä Reisjärven kesäseurat, jotka järjestettiin heti suviksien jälkeen lähempänä kotia. Oli mieluisampi tapahtuma, kun siellä käytiin päiväseltään ja sai illalla mennä kotiin suihkuun ja nukkumaan.

Toivon, että tämä kirjoitus rohkaisee sinua, joka koet henkistä, hengellistä, tai jopa fyysistä väkivaltaa. Rohkaisen puhumaan sekä yhteisössä, että sen ulkopuolisella. Mitä tunnet ja tiedät yhteisöstä, jossa elät. Jokaisella on oikeus elää turvallinen elämä.